Puhtaus ja vaara

Ehkä paras antropologinen tujaus, mitä bloginpitäjä on ikinä lukenut on Mary Douglasin "Puhtaus ja vaara". Puhtaus on suomenkielessä vähän sellainen siivoustermi, mutta alkukielinen ilmaus purity on lähempänä juutalaisten kosher -termiä. Muslimit käyttävät samasta asiasta termiä halal. Puhtaudella tarkoitetaan jotain sellaista mikä on kulttuurisesti hyväksyttävää. Länsimaisessa kulttuurissa tämän dikotomian keskeisin esimerkki on kaupungistuminen. Kaupunki on kulttuurinen tiivistymä, jonka vastapoolina on luonto. Kaupunki on kulttuurievoluution huipentuma, joka näkee luonnon lähinnä vihollisena. Kaupunkiin harhautunut hirvi ammutaan poliisin toimesta. Mökille eksynyt kaupunkilainen kauhistuu kaikenlaisista hyönteisistä ja muusta luonnon hirveyksistä. Kulttuuri sanana tulee maanviljelyksestä, agriculture oli ensimmäinen kulttuuri. Ihmisen ja luonnon suhde oli agraarikulttuurissa konkreettinen. Urbanisaation seurauksena tuo suhde irtosi. Homo urbanus ei tiennyt enää mistä ruoka tulee. Gemeinschaft und Gesellschaft. Yhteiskunta muuttuu ja kasvaa ja etenee omaa evoluutiotaan. Mainio kirjailija Philip K. Dick on spekuloinut tuotannossaan mitä siitä seuraa kun ihminen menettää luontosuhteensa. Mutta aiheeseen, eli miten kirjastot liittyyy tähän? Tieto ja kirjallisuus ovat selkeästi kosher, eli jotain kaoottisen luonnon ulkopuoleista. Kaupunki on luonnosta eristetty alue, joka tuo paitsi turvaa ihmisille niin myös on jonkinlainen intersubjektiivisen tiedon keskittymä. Ei ole ihme, että kaupunkiin kuuluu kirjasto. Kirjastolaisille on päivänselvää erilaiset ontologiat ja taksonomiat. Erilainen informaatio luokittuu kivasti hyllyihin järjestyksessä. Puhtaasti. Väitän siis että kirjasto on eräänlainen puhtauden manifestaatio. Me kirjastolaiset olemme idealisteja, jotka toivomme että maailmassa on järjestys.